Pajunkissa, Katja Tukiainen, öljy kankaalle, 2008 Maalauksessa on kuvattuna pieni tyttö ja joku ihana pieni eläin. Molemmilla on päällään vaaleanpunaiset vaatteet. Tytöllä mekko ja valkoinen alushame, eläimellä on myös myssy. Tyttö on kumartuneena, eläin pitää tästä kiinni. Toisessa kädessään se pitää pajunoksaa täynnä pajunkissoja, jolla se aikoo luultavasti piiskata tytön. Tyttö ja eläin katsovat molemmat suoraa katsojaan, ilmeet ovat iloiset ja hieman ilkikuriset. He ovat epämääräisessä tilassa, jonkinlaisessa huoneessa. Taustalla on ripustettu peuran pää, näkyvissä on myös ovi. Muuten tila on yksivärinen. Maalausta kehystävät verhot, jotka rajaavat kolme teoksen sivuista. Ne on vedetty sivuun. Ylhäältä verhojen reuna on lainehtiva, ja alempana on himmeä lintukuvio. Missään ei oikeastaan ole mitään järkeä.

Kuvan taustoista on mainittava taitelijan koko muu tuotanto, joka noudattaa samanlaista tyyliä. Maalaukset ovat iloisen värisiä, aiheet hieman häiritseviä. Nettisivuillaan Tukinen kertoo pitävänsä kiinni tyttömäisyydestään vielä aikuisenakin, ja sanoo olevansa vain vanha tyttö. Pinkillä maalaaminen saa kapinallisen vireen. Taidetta ohjaa sekä rakkaus pinkkiin ja suloiseen, sekä tarve tehdä omanlaista taidetta välittämättä värin luonteesta.

Maalauksen värit ovat todella hämmentävät. Teos on pääosin vaaleanpunainen, mutta verhot ovat vaaleanvihreät. Muut kuvan värit ovat vaaleanpunaisen murrettuja sävyjä, seassa jonkin verran vaaleaa ruskeaa. Punainen ja vihreä ovat vastavärejä, ja pelkästään niiden käyttö luo huomiota herättävän kontrastin. Yhdistelmä on epätavallinen ja yllättävä. Mutta koska teoksessa on käytetty puhtaiden värien sijaan taitettuja värejä, se ei ole hyökkäävä. Värit ovat lähes rauhoittavat, mutta niiden yhdistelmässä on silti jotain häiritsevää. Valoja tai varjoja ei kuvassa ole, eikä siten myöskään valonlähdettä tai sävyä. Eniten varjoja muistuttaa sumea tummempi väri hahmojen ympärillä. Suurin sävyero on taustan ja hahmojen välillä. Tausta on selkeästi vaaleampi ja puhtaampi, hahmojen väripaletti on murretumpi ja tummempi. Väri on ristiriidoissa tapahtumien kanssa, mikä luo jännittyneen tunnelman. Katse osuu ensimmäisenä hahmoihin. Luonnollisesti. Ne ovat tummempia ja yksityiskohtaisempia, ja ennen kaikkea aivan keskellä kuvaa. Verhot osuvat silmään seuraavana, mutta nekin ohjaavat katsetta keskelle. Hahmot myös katsovat kuvan katsojaa suoraa silmiin. Ne tuntuvat näkevän sinut, ja tuntuu siltä kuin olisi juuri astunut itse sisälle kuvaan. Verhojen luoma yksityisyyden tunne ja pieni näkökenttä häiritsevät myös, sillä tilanne tuntuu yksityiseltä, eikä katsojan pitäisi olla sitä näkemässä. Kuin olisi keskeyttänyt jotain. Tämä luo liikkumattomaan kuvaan tapahtuman ja tunnelman. Tuntuu, että jotain tapahtuu pian, hahmot alkavat kenties reagoida saapumiseesi. Koska et tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, olo on epämukava.

Todellisuudentuntu puuttuu kuvasta täysin. Verhot luovat vaikutelman perspektiivistä, sillä ne tuntuvat olevan lähempänä, mutta mikään muu ei tue tätä ajatusta. Valoja tai varjoja ei ole, eikä maailmaa tilan ulkopuolella. Kuvatussa tilassa ei tunnu olevan aikaa tai järkeä. Perspektiivi puuttuu, ja tausta on tarpeeksi tarkka vain hämmentämään enemmän. Taustalla olevat peuranpää ja ovi eivät ole mittakaavaltaan järkevät, ja sijoittuvat tilaan oudolla tavalla. Verhot tekevät tilasta yksityisen ja rajatun.

Suoria tai selkeitä viittauksia ei ole, mutta teos tuntuu ottavan inspiraatiota lastenkirjoista. Jokin maalauksessa muistuttaa erityisesti punahilkasta. Värit viittaavat puhtauteen ja viattomuuteen, niissä on jotain herkkää. Eläinaihe ja pieni tyttö ovat suoraan kuin jostain vanhasta sadusta, mutta nyt ne on asetettu vieraaseen tilaan vieraaseen tilanteeseen. Kuva on nostalginen, mutta häiritsevällä tavalla. Jotain on pahasti pielessä.

Kuvan tyttömäistä värimaailmaa ja tyyliä voidaan pitää taiteellisena kannanottona. Tyyli on selvästi normista poikkeava. Se tuntuu vastustavan ajatusta, että taiteen pitäisi olla totista tai että omasta tyttömäisyydestään pitäisi luopua ja kasvaa aikuiseksi, luopua pinkistä. Taiteilija vaikuttaa tekevän taidetta itselleen, mikä tekee siitä persoonallista ja parempaa.

Minulle teos merkitsee juuri tätä, tyttömäisyyden menettämistä ja säilyttämistä. Itse huomioni kiinnittyi teoksen väreihin, hämmentävään tilanteeseen ja häiritsevään tunnelmaan. Tunsin hahmojen katseet, ja ne jäivät mieleeni, kun yritin katsoa muita vaihtoehtoja. Kun en aluksi valinnut teosta, tuli syyllinen olo. Se jäi mieleen kummittelemaa. Teos oli minulle uutta ja ennennäkemätöntä. Tyylin ja aiheen ristiriita häiritsee edelleen, enkä ymmärrä miten on mahdollista luoda maalaamalla jotain näin täynnä tunnetta ja jännitettä. Se tuo mieleen puolet niistä lastenkirjoista, joita minulle luettiin. Tätä kautta teos luo henkilökohtaisen suhteen katsojaansa, mihin suurin osa taiteesta ei minun kohdallani kykene. -Liina V, 2024